Epäreilu elämä - löydöksenä nivelrikko

Elämä ei todellakaan mene aina niinkuin toivoisi, ja toisinaan se tuntuu kamalan epäreilulta. Suorastaan potkii päähän ja aiheuttaa kerta toisensa jälkeen surua ja harmia. Käytiin Saden kanssa luustokuvissa tiistaina 24.9., sillä Sade oli toisinaan ontunut kovemman rasituksen jälkeen, ja muutenkin mulla oli ollut jo pidempään tunne, että joku on vialla. Noita muutamia lyhyitä ontumisia lukuunottamatta Sade oli kuitenkin täysin oma itsensä, juoksi agilityä ja rallatteli metsässä. Ei mitään varmaa merkkiä siitä, että jokin on vialla. Ontuilunkin laitoin vanhan olkavamman piikkiin..

Niinpä kuitenkin mielenrauhan vuoksi varasin Sadelle ajan röntgeniin, ja kuvattiin selkä, kyynärät, olat ja lonkat. Syksyllä 2016 Sadelta oli kuvattu lonkat ja käänärät, tuolloin tuloksilla A/A ja 0/0. Nyt kuitenkin löydöksenä oli molempien olkanivelten nivelrikkomuutokset (OA), sekä oikean kyynärnivelen lievää nivelrikkoa (OA). Lisäksi sivulöydöksenä lievä oikean polven lateraalisen fabellan / nuljuluun osteophytosis.

Että silleen. Agility jäi nyt tähän ja laji vaihtuu koiratanssiin ja / tai rally-tokoon. Ja asfalttilenkit koitetaan minimoida. Toisaalta liikutaan nytkin mielummin metsässä kuin pitkin asfalttia. Laitetaan myös vaihtoon nivelvalmisteet ja syödään tarvittaessa kipulääkkeitä.

Aika kökkö fiilis. Meno agilityssä alkoi olla rentoa ja helppoa, alettiin olla erittäin hyvä tiimi keskenämme. Onneksi Sade ei agin loppumisesta kärsi, sille tärkeämpää on, että sen kanssa edelleen jotain touhutaan. Yhdet koiratanssi treenit meillä onkin jo takana, ja olisitte nähneet, miten toinen nautti, kun namia heltisi paljon tiuhempaan kuin agissa!

Suurin sopeutuminen tilanteeseen taitaa olla mulla edessäni. Muistaa huomioida, ettei Saden nivelet ole kunnossa ja edessä on varmasti myös hankalampia päiviä. Malttaa jättää juoksulenkeiltä Sade kotiin. Unohtaa haaveet loppujen agisertien metsästyksestä.

Fiilikset on jopa aika ristiriitaiset. Toisaalta nyt mä sain mun tunteelleni selityksen - en ollut keksinyt sitä, että jokin on vinossa. Toisaalta suuri harmitus siitä, ettei mun pieni Sade olekkaan kunnossa. Jopa pientä pelkoa siitä, että muuttuuko rikko jossain vaiheessa paljon kivuliaammaksi ja joudutaanko mahdollisesti turvautumaan jatkuvaan lääkitykseen. Osaanko mä olla tarpeeksi herkällä korvalla antamassa kipulääkettä ettei toisen tarvitse kärsiä? Mitä kaikkea muuta mun pitäisikään taas osata ajatella ja huomioida..

Kun kahdesta tulee yksi

Karvarallin Huligaani eli Bolt
08.03.2014-04.01.2017

Meidän lauma kutistui eilen kahdesta koirasta yhteen. Niin yllättäen, niin ennalta arvaamatta. Kyyneleet ovat värittäneet hyvin vahvasti alkanutta vuotta..

29.12.2016
Olin niin huojentunut. Boltin kyynäristä otettiin magneettikuvat, ja irtopalojen poiston sekä kyynärluiden katkaisun jälkeen olisi hyvin todennäköistä, että Bolt voisi elää pitkän ja kivuttoman elämän. Nivelrikkoa oli vasta hyvin vähän, ja leikkauksella saataisiin toivottavasti nivelrikon eteneminen hidastumaan.

3.1.2017
Boltin oikea kyynärpää operoitiin. Kyynärästä poistettiin iso irtopala, rustoa siistittiin hieman ja kyynärluu katkaistiin, jotta kynär- ja värttinäluiden pituuserot saataisiin tasoittumaan ja tätä kautta nivelen paine jakautumaan tasaisemmin.

Leikannut lääkäri haki aulasta kahvia, ja näytti peukaloita. Leikkaus oli sujunut hyvin, ja Boltista oltiin ottamassa röntgenkuvia. Pian päästäisiin katsomaan kuvat läpi, ja saisin arvion, milloin poika on hereillä ja saisin viedä hänet kotiin.

Aikaa kului kuitenkin aivan liian paljon siihen, että lääkäri tuli viimein hakemaan mua. Huoneeseen päästyämme lääkäri ojensi tuolin, pyysi istumaan, ja kertoi, että hänellä olisi huonoja uutisia. Röntgeniä otettaessa Boltin sydän oli pysähtynyt, ja sitä oli ruvettu elvyttämään. Poika oli saatu elvytettyä, mutta tajunnan taso ei ollut palautunut. Nyt täytyisi vain antaa aikaa, ja aamulla tietäisimme tarkemmin.

Istuin tuntitolkulla Boltin vieressä, itkin ja kyynelehdin. Rukoilin Bolttia taistelemaan tiensä takaisin. Bolt ei koko aikana kuitenkaan tiedostanut mun olleen sen luona. Lopulta kun illalla koin olevani ajokuntoinen ja lähdin ajamaan kotiin, tiesin jo, että vaadittaisiin ihme, että Bolt toipuisi.

4.1.2017
Sain aamulla soiton, jota olin pelännyt. Bolt oli kouristellut yön aikana, ja mitään ei olisi tehtävissä. Lähdimme H:n ja Saden kanssa ajamaan Hattulaan, jotta Bolt saisi nukahtaa ikiuneen sylissä. Perillä odotti niin kovin surullinen näky. Rakas Bolt, joka olisi päästettävä juoksemaan sateenkaari silloille. Pieni Bolt sai nukahtaa H:n syliin, ja nyt sillä ei ainakaan ole enää kipuja.

Niin kovin toivoin, että Bolt olisi vielä toipunut. Nin kovin toivoin, että saisimme viettää pitkän elämän yhdessä. Niin kovin toivoin, että poika olisi kivuton. Nyt Boltin ei tarvitse enää tuntea kipua.

Boltin nukuttua pois Sade sai käydä haistelemassa Boltin, jottei veikkaa tarvitse etsiä kotoa. Tämän hetkinen epäily on, että luun katkaisun yhteydessä jostain vapautui veritulppa, joka kulkeutui aivoihin. Bolt lähtee kuitenkin avattavaksi, jotta tähän saadaan varmuus. Millään mutoahan tieto ei tule helpottamaan suruamme tai kaipaustamme, mutta on varmasti arvokasta tietoa niin leikanneelle lääkärille, kuin rotuakin silmällä pitäen.

Niin kovin raskain sydämin toivotamme pikku-Boltille hyvää taivasmatkaa! <3